Miten näyttötutkinnot tulivat aikuiskoulutukseen?

Ammatillinen aikuiskoulutus on aina ollut tarvelähtöistä: on tarvittu osaajia ja osaamista. Koulutuksen järjestelmällinen kehittäminen on kuitenkin edellyttänyt poliittista tahtoa ja valtavaa valmistelutyötä.  

Näyttötutkintojärjestelmä sai alkunsa 1970-luvun alussa, jolloin aikuiskoulutuksen erityisyys alettiin tunnistaa ja siitä tuli osa tulopoliittisia neuvotteluja ja  yhteiskuntapolitiikkaa. Silloin luotiin aikuiskoulutuksen keskeiset linjaukset, jatkuva oppiminen ja osaamisen kehittäminen. Mutta tie oli pitkä: näyttötutkintojärjestelmää pohtivat monet työryhmät, lisäksi kehitettiin rahoitus- ja hallintojärjestelmiä.  

90-luvun alun laman ja työttömyyden myötä aikuisten näyttötutkintojärjestelmän tarve suureni. Työmarkkinajärjestöjen tuki uudistukselle oli vahva ja vuonna 1994 säädettiin lopulta laki ammattitutkintojärjestelmästä. Sen lähtökohtina olivat työelämän ja opetusalan tiivis yhteistyö, riippumattomuus osaamisen hankkimistavasta sekä ammattitaidon osoittaminen näytöillä.  

Muutokset olivat isoja: perustutkinnon lisäksi aikuisille tuli ammatti- ja erikoisammattitutkinnot, siirryttiin opetussuunnitelman perusteista tutkinnon perusteisiin, opintojen laajuutta määrittelivät opintoviikot ja koulutuksen pituuden ratkaisi tutkinnon suorittajan aiempi osaaminen. Mikä merkittävintä, näyttötutkinnon voi suorittaa näyttämällä osaamisensa alan työtehtävissä. Virallinen tutkinto oli siis mahdollista saada ilman kokopäiväistä opiskelua ja koulunpenkillä istumista.  Samalla tavoin saattoi päivittää ja laajentaa omaa ammattitaitoaan työuran aikana.  

Henkilökohtaistaminen, HOKS-keskustelut ja henkilökohtaiset näyttösuunnitelmat (HENSU) tulivat aikuiskoulutukseen, nyt piti arvioida, mitä jo osaan ja mitä en. Näyttötutkinnot tarjosivat joustavan tavan osoittaa ja tunnustaa aiempaa osaamista, tutkinnossa tarvittavaa osaamista hankittiin joko oppilaitoksessa tai työpaikalla. Arviointi tapahtui kolmikantaisesti, työnantajan ja työelämän edustajat arvioivat näyttöä opettajan tuella. Tutkintotodistuksen myönsivät kolmikantaisesti kootut tutkintotoimikunnat.  

Oppimista oli opettajillakin: oli suoritettava näyttötutkintomestarikoulutus, NTM.  Samaan aikaan myllättiin pedagogiikkaa, opiskeltiin oppimiskäsityksiä, yritettiin sisäistää, mitä konstruktivismi tai itseohjautuvuus tarkoittavat. Oppimisen keskiössä oli nyt oppija, eikä piirtoheittimelle kalvoja heittävä opettaja.  

Kun luokkaopetus väheni, opettajat liikkuivat yhä enemmän työpaikoilla ohjaamassa ja arvioimassa.  Myös kolmikannan arvioijat ja työpaikkaohjaajat oli koulutettava.  

Näyttötutkintojärjestelmän sisäänajo aiheutti valtavasti työtä, uuden oppimista ja uudenlaista yhteistyötä myös oppilaitosten, opetushallinnon ja rahoittajien kanssa. Opettajan työ monipuolistui, mutta byrokratisoitui. Oli siinä monelle nieltävää – eivätkä kaikki nielleetkään. Tärkeintä oli kuitenkin se, että näyttötutkinnot mahdollistivat aikuisille joustavasti uusia alkuja ja uria.

Vaikka korjausliikkeitä ja pieniä muutoksia tehtiin järjestelmiin ja toteutuksiin, kaksikymmentä vuotta myöhemmin oltiin taas uuden edessä. Reformin myötä ammatillinen koulutus yhdenmukaistui ja näyttötutkintojen sijaan tulivat ammatilliset tutkinnot, jotka edelleen pohjautuvat osaamisen osoittamiseen työelämässä.   

Maailma muuttuu ja kehittyy – mikä mahtaa olla ammatillisen koulutuksen seuraava vaihe? 

Kirjoittaja: Pirkko Kuhmonen ja Kimmo Liljeroos
Kuvat: Satakunnan Kansan ja Satakunnan Työn lehtiartikkelit aikuisten näyttötutkinnoista.