Suomen nykyinen hallitus suunnittelee lähivuosina useita muutoksia, jotka vaikuttavat maahanmuuttajien kotoutumiseen, opiskeluun, toimeentuloon ja kansalaisuuden saamiseen. Muokattavina ovat esimerkiksi kotoutumislaki ja kansalaisuuslaki, ja lisäksi valmistellaan kotoutumistukea, joka korvaisi nykyisiä kotoutujan tukimuotoja osittain. Muutokset ovat jatkumoa jo aiemmin tehdyille heikennyksille. Hallitus pyrkii houkuttelemaan korkeasti koulutettuja osaajia jäämään Suomeen, mutta monet ehdotetuista toimista heikentävät laajasti kaikkien maahanmuuttaneiden asemaa. On perusteltua kysyä, miten hyvin tämä kokonaisuus tukee houkuttelevaa ja inhimillistä Suomea – erityisesti silloin, kun korkeakoulutettuja ohjautuu suorittaviin töihin, jotka eivät vastaa heidän koulutustaan.
Korkeasti koulutetut asiantuntijat tarvitsisivat kielikoulutusta, joka tähtää vähintään B2-taitotasolle, sillä työelämä vaatii usein vahvempaa kielitaitoa kuin nykyinen kotoutumiskoulutuksen B1-tavoite. Monet heistä hakeutuvat ammatillisen koulutuksen pariin, koska asiantuntijatyön vaatimuksiin vastaavaa kielikoulutusta ei ole tarjolla ja sen hankkiminen on mm. lyhentämällä kotoutumisaikaa tehty taloudellisesti mahdottomaksi. Näin hukataan osaamista, jota Suomi väittää tarvitsevansa.
Lakimuutokset vievät yhteiskuntaa kohti mallia, jossa tuloksellisuus korostuu aiempaa enemmän ja heikommassa asemassa olevien tukeminen jää taka-alalle. Esimerkiksi Tanskan mallista tiedetään, että heikko kielitaito johtaa heikkoon työllistymiseen, lisää eriarvoisuutta ja kasvattaa yhteiskunnan polarisaatiota. Tukien karsiminen kasvattaa työllisyyttä lyhyellä aikavälillä mutta heikentää pitkällä aikavälillä osallisuutta ja hyvinvointia.
Suunnitteilla oleva perustoimeentulon sitominen kielitaitoon herättää huolia yhdenvertaisuudesta. Kielitaitotestiin tulee yksi stressitekijä lisää. Perustoimeentulon vähentäminen kielitaidon vuoksi kohdistuu varsinkin niihin, joiden oppiminen on hitaampaa tai joiden elämäntilanne on haastava. Myös opettaja arvioijana joutuu hankalaan asemaan, kun kyse on opetettavien toimeentulosta. Kotoutumiskoulutuksen opettajat tekevät arviot omilla nimillään ja kasvoillaan. Arviointityöstä tulee entistä vastuullisempaa ja kuormittavampaa.
Äskettäin kotoutumiskoulutukseen on tullut pakolliseksi digitaalinen päättötesti, joka kuormittaa sekä opiskelijoita että opettajia. Testissä on teknisiä puutteita, ja se korostaa digivalmiuksia kielitaidon sijaan. Testin järjestäminen vie aikaa varsinaiselta kieltenopetukselta, ja opettajan täytyy edelleen arvioida itse suurin osa tehtävistä. Testi ei anna luotettavaa eikä tarkkaa tietoa opiskelijan kielitaidosta.
Tulevan kansalaisuuskokeen ei ole tarkoitus olla kielikoe. Kuitenkin abstraktit sisällöt, kuten oikeusjärjestelmän tuntemus, edellyttävät toimivaa peruskielitaitoa. Miksi siis kansalaisuuskoetta ei voi sisällyttää jo olemassa olevaan kielikokeeseen? Ja miksi kansalaisuuteen vaadittavaa kieli- ja yhteiskuntaosaamista ei voi todistaa suoritetulla kotoutumiskoulutuksella, jonka tavoitteena on päättötestillä osoitettava B1-kielitaito ja sisältöinä ovat kansalaisuuskokeen asiat?
Kielen oppiminen ei nopeudu sanktioilla eikä tapahdu automaattisesti työssä, varsinkaan jos työhön pääsy jo itsessään edellyttää hyvää kielitaitoa. Ilman koulutusta kieltä ei opita, ja ilman kieltä ei päästä koulutukseen tai työmarkkinoille – näin syntyy syrjäytymisen kierre. Ruotsin esimerkki osoittaa, että heikosti resursoitu kotoutuminen voi johtaa laaja-alaisiin sosiaalisiin ongelmiin. Kotoutuminen on aina kaksisuuntainen prosessi: se edellyttää sekä yksilön motivaatiota että yhteiskunnan tukea ja yhteisöjä, joihin kiinnittyä. Pelkkä verkossa tapahtuva massakoulutus ei useimmille riitä.
Hallitus linjaa, että Suomeen kotoudutaan työn kautta, mutta samalla kasvatetaan maahanmuuttaneiden velvoitteita ja sanktioita. Tämä herättää kysymyksiä oppimisen
realistisista aikatauluista ja siitä, miten varmistetaan, että jokainen saa riittävän kielikoulutuksen. Kielitaidon oppimista koskevissa ratkaisuissa tulisi kuulla aidosti alan asiantuntijoita, kuten opettajia ja tutkijoita.
Kotoutumiskoulutukseen suunniteltu tulosperusteinen rahoitusmalli lisää paineita lyhenevän koulutusajan ja kunnianhimoisten tavoitteiden ristitulessa. Nykyisen B1.1-tason saavuttaminen vuodessa on realistista vain pienelle osalle opiskelijoista. Jos rahoitus sidotaan tuloksiin, oppilaitoksille voi syntyä houkutus valita opiskelijoita, joiden ennakoidaan menestyvän parhaiten, tai painostaa opettajia arvioimaan kielitaitoa yläkanttiin. Tämä vaikuttaa oppijoiden yhdenvertaisuuteen ja opettajien oikeusturvaan.
Samalla herää huoli siitä, miten hitaammin etenevien, semilukutaitoisten tai kotivanhempien koulutustarpeet huomioidaan. Kun nyt vapaan sivistystyön oppilaitoksilta ollaan viemässä iso siivu toimintaedellytyksistä, lakiin tulisi jättää niille vähintään tehtävä antaa täydentävää koulutusta edellä mainitulle kohderyhmälle. Mikäli vapaan sivistystyön leikkaukset toteutuvat kaavaillusti, pieniltä paikkakunnilta häviää sekä oppilaitoksia että opettajien töitä, ja niiden mukana kunnat menettävät verotuloja.
Etä- ja itseopiskelun lisääminen on yksi seuraus rahoituksen heikentämisestä. Kielen oppiminen perustuu vuorovaikutukseen, ja lähiopetus tarjoaa siihen parhaat edellytykset. Kaikki kotoutujat eivät pysty opiskelemaan itsenäisesti tai hyötymään verkkokursseista, ja kielen rakenteiden ja funktioiden analysointi onnistuu parhaiten osaavan S2-opettajan ohjauksessa.
Jo voimaan tulleet ja suunnitellut muutokset heikentävät opettajien työtilannetta ja oikeusturvaa mutta erityisesti lisäävät kotoutujan paineita, kun vastuu sälytetään yksilölle. Laadukas kielikoulutus ja kotoutumisen tukeminen pitää nähdä yhteiskunnallisena investointina, ei kulueränä.
Ulla Koukkari-Anttonen
Tuire Leinonen
Kirjoittajat ovat suomen kielen opettajia, kotoutujien arjessa rinnalla kulkijoita ja Aikuisopettajien Liitto AKOL ry.:n hallituksen varajäseniä